Tanssia ja laulua

Vihkitilaisuuteemme tulee J:n ystävä laulamaan. Kyseinen ystävä oli tänään meillä syömässä ja esitti samalla repertuaariaan. Tämä ystävä oli tosi pop - oopperasta populaarikulttuuriin, samapa tuo, Veraa tanssittaa!

Päivä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan

Tänään on YK:n kansainvälinen naisten vastaisen väkivallan päivä. Amnestyn Tukholman naisoikeusryhmämme (kvinnorättsgruppen, vapaa käännös) järjesti illalla erittäin mielenkiintoisen seminaarin aiheesta. Seminaarissa keskusteltiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta eri kanteilta, miksi juuri mies lyö, millainen mies lyö (ei, se ei näy päällepäin), miten väkivalta useimmiten tapahtuu lähisuhteissa, miten kunniaväkivaltaa (hedersrelaterade våld) voidaan ehkäistä, onko miehillä kollektiivinen vastuu ja syyllisyys naisiin kohdistuvasta väkivallasta, miksi niin harva mies on kiinnostunut aiheesta jne. Kokevatko miehet, että ei se kosketa minua koska minä en lyö, minä en raiskaa? Ja koska minä en tee niin, sitä ei ole minun maailmassani olemassa? Kuitenkin jokaisella miehellä on lähellään nainen, jota asia koskettaa, joka voi olla riskivyöhykkeellä. Tytär, vaimo, äiti, sisar, ystävä.

Ruotsissa 46% yli 15 vuotiaista naisista on joutunut joskus miehen taholta väkivallan kohteeksi. Lähes puolet on todellakin huima luku. Lisäksi yksi paneelin osanottajista kommentoi, että tämä luku riippuu myös siitä miten väkivalta määritellään - onko se poliisille asti menevää väkivaltaa? Onko seksuaalinen lähentely väkivaltaa? Onko tyttöjen ahdistelu koulussa väkivaltaa? Jos näin on, luku on todennköisesti vielä korkeampi.

Yksi osa seminaaria oli Slagfärdiga kvinnor -ryhmän esitys. Kertakaikkiaan vaikuttava, luihin ja ytimiin menevä kolmen sisaren henkilökohtainen tulkinta siitä, miten kaksi sisarta oli päätynyt väkivaltaiseen suhteeseen. Tai suhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa pitäisi kai sanoa. Iho meni kananlihalle ja itketti. Jos sinulla on joskus mahdollisuus mennä katsomaan heitä, suosittelen.

Suomessa väkivalta on vielä Ruotsiakin yleisempää. Amnestyn tekemä Case Closed raportti toteaa mm.

Tutkituista Pohjoismaista (huom. Ruotsi, Norja, Tanska, Suomi) vain Suomessa rikosprosessin alullepaneminen osassa raiskausrikoksista ja seksuaaliseksi hyväksikäytöksi luokiteltavista rikoksista on uhrin vastuulla. Suomessa asianomistajarikoksia ovat muun muassa sukupuoliyhteyteen pakottaminen ja tietyt seksuaalisen hyväksikäytön muodot. Asianomistajarikoksissa poliisi aloittaa esitutkinnan vasta uhrin vaadittua tekijälle rangaistusta.

Pohjoismaista vain Suomen seksuaalirikoslainsäädännössä on edelleen voimassa niin kutsuttu "vakaan tahdon pykälä". Uhri voi pyytää syyttäjää luopumaan syytteestä omasta vakaasta tahdostaan, kun kyse on raiskauksesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä (kun uhri on puolustuskyvyttömässä tilassa) ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Tämähän on siis täysin primitiivistä. Käytännössä uhan alla uhri voidaan pakottaa vetämään syyte pois. Amnestyn raportin mukaan kaikkien seksuaalirikosten tulee olla virallisen syytteen alaisia myös Suomessa. Lisäksi Suomessa annetaan edelleenkin aivan järkyttävän paljon tuomioita, joissa tuomio raiskauksesta on lyhyt koska raiskaus oli nopea tai uhri oli humalassa tai uhrilla oli minihame, tai jotain muuta asiaan aivan totaalisen irrelevanttia. Raiskaus on raiskaus, tapahtui se missä olosuhteissa tahansa.

Jo aiemminkin olen ollut kiinnostunut aiheesta, mutta etenkin tyttären saatuaan, asia on tullut itselle vieläkin ajankohtaisemmaiksi. Mielestäni jokaisen pitäisi olla kiinnostunut ko kysymyksistä. Mitä sinä tekisit jos naapurista kuuluisi epäilyttäviä ääniä? Mitä sinä tekisit, jos työkaverisi tulisi silloin tällöin mustelmilla töihin? Mitä sinä toivoisit tehtävän, jos se naapuri tai työkaveri olisi sinun läheisesi?

Lisää asiasta mm täältä: Suomen Amnesty , Ruotsin Amnesty , White Ribbon kampanja, Väestöliiton Kotirauhaa kampanja.

Öisiä muistiinpanoja

Tätä se teettää kun alkaa miettiä liikaa. Uni karkaa vain kauemmaksi. Päässä pyörii vain to do-listat, pöytäkartat, menut, nimilaput, kirkko-ohjelmat, koristelut, morsiuskimput... ja kaikki muu vielä tekemättä oleva. Ja sittenhä ei ainakaan tule uni kun stressaa sata.

Konekin kaatui, ja vaarana on että hajosi kokonaan niin että kaikki meni siinä. Mm viime kuukauden kuvat, ja kirkko-ohjelma. Kuvia onneksi on tullut otettua aika vähän ja kirkko-ohjelmankin kirjoittaa aika nopeasti uusiksi. Mutta silti, harmittaahan se.

Tänään on oltu hääjuhlapaikalla valokuvaajan kanssa. Tyyppi tuntuu ainakin professionaalilta, joten sitä ei tarvinne huolehtia. Skeppsholmenilla meren äärellä ei pyryttänyt, vaikka Vasastanissa tuli koko päivän tuiskuten lunta. Viekö meri-ilma lumisateen mennessään??

Vera teki vanhaa tuttua palapeliä ja hiffasi ekaa kertaa, mihin kohtiin palaset kuuluvat. Huippua! Tosin palat meni vielä aikalailla väärinpäin, mutta oivallus samojen kuvien kohdalta oli selvä.

Looginen taju on myös kohdallaan. Makuuhuoneen sängyn molemmilla puolilla olevat lamput pitää ehdottomasti sytyttää molemmat, tai sitten ei kumpaakaan. Jos vain toinen lamppu palaa, sormi nousee ja kuuluu käskevä "yh-yh-yh" kohti pimeää lamppua.

Kukkuu!

Kuka on piilossa verhon takana? Verahan se! Kukkuu!

Ensilumi!

Siis mikä juttu tää on. Jotain valkosta höttöä...

Äiti ja isi oli innoissaan mutta neitiä ei paljoa naurata...

Aamun lehteä lukemassa. Harjoittelua Harvardia varten? ;)

Pappeja ja terapiaa

Maailma on niin pieni. Ja ihmeellinen. Oltiin tänään tapaamassa vihkipappia, joka löytyi viereisen kunnan seurakunnasta. Ystäväni oli vinkannut tuskaillessani, etten ole löytänyt suomenkielistä pappia, että vanha luokkakaveri on pappina jossain Tukholmassa. Ja niin siis vihkipapiksi löytyi lukion luokkakaveri, jota en ole tavannut yli 15 vuoteen... että aika outoa oli, mutta tosi hauskaa. Ja oikeasti on aika ihanaa, että vihkipappi on edes jotenkin tuttu. Mutta kukapa olisi uskonut, että meikäläinen voi löytää tutun vihkipapin täältä lahden takaa???

Maanantaina käytiin testaamassa hääpukua ja tilpehöörejä, pientä korjailua tarvitaan, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Ja sitten istuttiin toisen kaason kanssa hyvän ruoan ja juoman ääressä Söderissä uudessa tuttavuudessa Judith & Bertilissä (me like!), horistiin ja terapoitiin. Vaikka en itseäni tosiaankaan kovin nuoreksi morsioksi tunne, niin eikö sellaista tarvitsekin jännityksen alkaessa tiivistyä ja h-hetken lähestyä. Kunnon tyttöjen välistä ystävyyttä ja romanttista höpinää?

Nukkumisesta

Yleensä meillä nukutaan yöt aika hyvin, muutamalla heräämisellä ja tutin annolla, mutta viime yö meni kyllä ihan plörinäksi. Herättiin kolmen aikaan ja sitten ei nukuttukaan. Ennen kuin varttia vaille viisi. Tänään ei siis ole odotettavissa juuri mitään järkevää aivotoimintaa ainakaan. Rikkinäisten öiden jälkeen muistaa aina kummasti arvostaa hyviä yöunia.

Häätohinaa

Häihin on enää kuukausi. Hui ihan hurjaa. Hiukka alkaa hirvittää, että tuleekohan vikalla viikolla sitten kuitenkin paniikki... Aika lungisti me on kyllä otettu, henganahdistusta ei ole tullut kuin pari kertaa. Nyt on viimein ruoatkin tilattu, joten sapuskapuoli alkaa olla kunnossa ja juomaakin pitäisi piisata.

Mekkoa mennään kokeilemaan ekaa kertaa maanantaina, tänään ostin siihen (ehkä) sopivan "stoolan" tai whatever sen nimi onkaan, tällä viikolla on hommattu myös alusvaatteet. Korutkin on jo suht selvillä. Kampaaja on sovittu, koekampauksineen, meikkaus samoin; kasvohoito ym on varattu nyt myös.

Sormukset haettiin tänään. On se vaan aikasen ihana.

Papin kanssa on tapaaminen ensi viikolla, samoin kanttorin, erilliset treffit kun tulevat eri seurakunnista - pappi on vanha lukiokaveri, joka on pappina Tukholmassa ja jonka kanssa en ole ollut tekemisissä lukion jälkeen, voiko maailma todella olla näin pieni???

Kukat on vielä täysin hoitamatta, koristelut sekä kaikki painotuotteet (nimilaput, menukortit jne). Mutta ehkä se tästä?

Unimyssy

Tyttäreni halusi ehdottomasti mennä nukkumaan pipo päässä. Niin sitten tehtiin.

Tätä oli edeltänyt varsinainen draama. Ensin tunnin nukutusyritys isän puolelta ja tämän epäonnistuttua, äiti siirtyi hommiin, jotta isä pääsi lenkille. Helpommin sanottu kuin tehty. Tämähän ei sitten tytölle sopinut ollenkaan! Äiti ei kelvannut laisinkaan, vaan isän perään itkettiin lohduttomasti. Mentiin roikkumaan ulko-oven kahvaan niin, että aloin pelätä, että neiti saa oven oikeasti auki. Kun tämä ei onneksi kuitenkaan onnistunut, haettiin myssy ja hanskat ja osoitettiin tomerasti vaunuja. Minä siihen, että ei, emme me lähde ulos yhdeksän aikaan illalla.

Lopulta onnistuin saamaan Veran sänkyyn ehdottamalla kirjan lukemista. Siinä sitten istuttiin muumi-kirjan kanssa, myssy päässä aikamme. Lopulta puoli väkisin, kellon lähestyessä kymmentä, sain kallistettua neidin nukkuma-asentoon - edelleen myssy päässä. Olikohan se lohtumyssy?

Niin siinä käy, kun on yön poissa. Eilen tosin kävi äidinkin seura ja nukuttaminen, ehkä tämänpäiväinen töissäolo oli siihen päälle viimeinen pisara? Joka tapauksessa, kyllä tulee hirveä olo, kun yhtäkkiä ei kelpaakaan. Kun lapsi huutaakin isän perään. Vaikka järki sanoo, että se on ihan normaalia, ja hyväkin asia, että molemmat vanhemmat kelpaavat, että isä on yhtä hyvä kuin äitikin (tai parempi!!). Onko muillakin näitä kokemuksia?

Isänpäivänä

Isänpäiväkin sitten oli ja meni. Jo toinen sellainen, niin se vaan aika menee. Jotenkin vaikeaa edes muistella millainen Vera oli viime isänpäivänä. Verahan siis vaan, niin no, oli vauva. Olla köllötti ja möllötti. Nyt Vera oli tehnyt isänpäiväkortin päiväkodissa! Niin söpöä...

Isänpäivää vietetään muuten sekä Suomessa että Ruotsissa samana päivänä, äitienpäivää ei. Äiti saa siis kaksi omaa juhlapäivää, isi vain yhden :/

Viime vuonna oltiin Espanjassa, ja aurinko paistoi. Nyt oltiin Tukholmassa, ja satoi. Mutta oli varmasti kuitenkin yhtä mukavaa jossei mukavampaakin. Käytiin Postimuseossa! Tiedän, kuulostaa ihan kuolettavan tylsältä... Mutta siellä oli hirmu kivaa:) Siellä oli mm pikkuisten oma posti-osasto, jossa sai lähettää omia kortteja ja leikkiä postitoimiston tätiä tai setää ja leimata kirjeitä. Ja ajaa postiautolla. Vera oli ihan intona. Sitten mentiin syömään isänpäivän myöhäinen lounas Grilliin. Mahat pystyssä sieltä sitten taaperrettiin kotiin koko perhe sohvalle köllöttämään. Ihanaa, että on perhe. Ihanaa, että saa viettää isänpäivää.

Huomenna on taas Suomen reissu edessä, työmatka itsekseen. Pitäisikin pakata, vaikkei yhden yön työmatkalle juuri tavaroita tarvitsekaan. Ei millään siis jaksaisi lähteä, onneksi se on vuoden viimeinen työreissu.

Polttarit juhlittu

Suomen polttarit sujuivat mallikkaasti svengaten Dancing Queenin tahdissa, sain olla Abba Agneta ja pukeutua vaaleanpunaiseen velouriin. Mutta hauskaa oli eikä onneksi mitään suurempaa nolausta, nokkahuilun soittokin jäi melkein lähipiirin päänsäryksi ja kaiken lisäksi sain aivan ihanan jalkahoidon. Illalla mentiin vielä kapakkaan tanssimaan pöydillä. Paikalla oli peräti 13 ystävää, kiitos kaikille mukana olleille aivan ihanasta päivästä!

Yöllä pääsimme taksilla kotiin suht lyhyen jonottaminen jälkeen. Sulhaselle kävi huonommin - hänkin kun oli Helsingin yössä suhaamassa - ja päätyi jonottamaan taksia yli 3 tuntia. Siis oikeasti, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten voi olla, että ainakin viimeiset 15 vuotta ollaan kärvistelty saman ongelman kanssa? En käsitä, miten tämä tilanne voisi oikeasti olla kenenkään intresseissä. Ongelma ei ole ainostaan se, että kolmen tunnin odottaminen on aivan järkyttävää. Seisoessaan pakkasessa on lisäksi suuri riski tulla kipeäksi. On myös suuri riski, että porukat lähtevät harhailemaan kotiinsa kävellen - kävely sinänsä on toki kannattavaa, mutta ei liene kovin turvallista kävellä kotiinsa pitkiä matkoja yksin keskellä yötä autioilla kaduilla?

Tuntuu, että tähän asiaan ei haluta muutosta - muutoin se olisi kyllä jo tapahtunut. Voisiko joku kertoa, miksi ei? Onko ajattelutapa, että ihan oikein niille jotka käyvät ulkona juhlimassa että saavat kärsiä siitä? Ovatko suomalaiset todella sellaisia moralisteja...?

Huraa! Huraa! Huraa!

Huraa, Amerikka saa uuden presidentin! Huraa, pääsemme vihdoin W:sta eroon! Huraa, Obama! Tämä oli ihana uutinen. Parin vuoden ankaran vaalitaiston jälkeen saatiin vihdoin lopputulos, johon about 100% ei-amerikkalaisista on tyytyväisiä. Eurooppalaiset johtajatkin suitsuttivat valintaa niin, että luulisi Obaman olleen eurooppalainen ehdokas. Jos vaikka nyt saataisiin jotain rajaa sotimiseen sekä tolkkua ilmastonmuutoksen torjuntaan?

Flunssaisen aatoksia

Onpas tänne taas moni jättänyt mukavia kommentteja! Meillä on sairastettu flunssaa, itsekin olin jopa poissa töistä eilen. Rajut polttarit ja vanhuus ottavat veronsa :) Ehkä se, että seisoskeltiin puistossa kylmässä ja viimassa maanantaina tunnin verran muiden mammojen kanssa ei hirveästi myöskään auttanut asiaa. Kaiken huipuksi ovelle kolkuttaa the polttarit, nro 2, Helsingissä lauantaina. Tässä on sitten nautittu yksi jos toinenkin kuppi kuumaa, jotta oltaisiin kaikissa sielun ja hengen voimissa viikonloppuna. Matkaan pitää varata mm. karvanopat ja nokkahuilu. Jos siis näette jonkun oudon tyypin soittavan torilla nokkahuilua lauantaina, that is me!!!

Oli muuten jälleen mielenkiintoinen keskustelu maanantaina puistossa ruotsalaisen äidin kanssa, joka siis on samassa mammaryhmässä ja vielä poikansa kanssa kotona. Hän oli menossa töihin vuoden alusta, mutta voivotteli kuinka vaikeaa on saada päiväkotipaikkaa ja miten hän tykkää kotonaolosta ja ikäänkuin voisi sitä jatkaakin. Minä siihen, että eikös täällä Ruotsissakin ole otettu nyt käyttöön hoitovapaajärjestelmä joissakin kunnissa. Kaveri katsoi minua kuin mielenvikaista, ja totesi että "sehän nyt on jotain naurettavat 3000 kruunua, samahan se on kuin ei mitään saisi". Ja siihen perään, että kyllä sitä on muutenkin töihin mentävä, lapselle hyväksi mennä tarhaan. Että niin sitä vaan on erilaiset filosofiat lahden eri puolin. Suomessa on ihan yleistä jäädä vastaavansuuruiselle hoitovapaalle vuodeksikin (korjatkaa jos olen väärässä ja hoitovapaa on summana huomattavasti suurempi). Eikä kai kovin yleistä ole ajattelu, että lapsen pitää mennä tarhaan 18 kk ikäisenä koska se on lapselle hyväksi?

Sitten taas toisaalta tiistaina huomattiin, kun Veraa haettiin päiväkodista klo 16.15 että Vera oli siellä viimeinen. Tapahtuisiko ehkä never Helsingissä? Viimeiset vanhemmat tulee kipinkopin hakemaan jälkikasvuaan puoli kuuden aikaan päiväkodin jo sulkiessa oviaan. Että siinäkin on sitten kyllä eroja, jos päiväkotiin viedäänkin niin ei siellä tosiaankaan vietetä yli 8 tuntisia päiviä.

Niin ja ihan pikku juttu vielä loppuun, soittivat pukuliikkeestä tänään ja kertoivat että tilaamani hääpuku on tullut! IIIK :)

Hattumallina

Testataan talvivaatteita ja hattuja, siis äitin. Femme fatale?

Kuntavaalijännitystä

Siis kertakaikkiaan upeaa miltä Helsingissä vaalitulos näyttää! Vihreät ovat ottamassa kakkospaikan selkeällä pesäerolla demareihin. Ja valtakunnallisesti Vihreät menivät ekaa kertaa vasurien ohi; tosi hienoa, että kannatus kasvoi.

Aikamoisen jännittävää myös, että Kokoomus on suurin kuntapuolue. Erinomaista, että äänestysprosentti nousi. Mutta perussuomalaisten nousu on aika huikea ja hirvittävä.

Vaikken itse saanutkaan äänestää, kyllä sitä silti jännittää toisten puolesta! Tällä kertaa tosin jännitys alkoi vasta tänään. Vähän kyllä harmittaa, ettei saa olla valvojaisissa mukana Tavastialla. On varmaan mahtibileet.

Paljastus

Tänään meillä sairastetaan, pikkuneiti jotain mahapöpöä ilmeisesti ja äiti polttareiden jälkimaininkeja. Kyllä, luit ihan oikein! Eilen oli suomityttöporukan polttarit, tai rouvavalmennus, joksika päivää myös kutsuttiin. Ja häät ovat joulukuussa. Sitäkin tässä on siis hiukka stressattu syksyn aikana, ikäänkuin töihin meno ja lapsen tarhakoulutus ei olisi ollut tarpeeksi... hommat nyt onneksi kuitenkin edistyvät suht sopivaa tahtia ja joulukuu on häiden ajankohtana sen verran epätavallinen, ettei ole suurempia ongelmia varauksien suhteen vaikka ollaankin oltu hiukan lyhyellä varoitusajalla liikkeellä.

Kaasoni blogissa on rouvavalmennuksesta jo jonkin verran kerrottukin, pääsin siis heti aamusta ihanassa auringonpaisteessa ja skumpan voimin pelaamaan mölkkyä Observatorielundeniin. Sen jälkeen siirryimme saunomaan, mikä on yllättävän harvinaista herkkua Ruotsissa. Saunaan oli jopa hommattu vihta! Sillä sitten vihdottiin paha pois, ja saunassa tehtiin muitakin taikoja, joihin käytettiin mm kananmunaa ja suolaa...

Saunan jälkeen siirryttiin Face Stockholmin meikkikouluun, jossa sain kertakaikkiaan aivan ihanan meikin silmäpussisille kasvoilleni. Niin mahtavaa, tällaista olin toivonut jo kauan! Kiitos tytöt!! Tarkempia kuvailuja meikkikoulusta voi lukea kaason blogimerkinnästä, kuviakin sieltä löytyy.

Siitä olikin sitten hyvä lähteä illanviettoon Kungsholmen ravintolaan. Hyvää ruokaa ja viiniä ja seuraa. Kotiin minut palautettiin yhden aikaan väsyneenä mutta onnellisena. Ihan huippua, kiitos mahtavasta päivästä kaikille osallistuneille!

Tämä päivä menneekin sitten toipuessa, ja tosiaan tytärkin on rassu ihan kanttuvei joten alunperin sovittu myöhäinen lounas Grillissä tulevan appiukon ja hänen naisystävänsä kanssa siirtyi kotitarjoamisiksi. Tosin mestarikokki J osaa luultavasti taikoa ihan yhtä hyviä pöperöitä pöytään kotona kuin ravintolassakin olisi ollut tarjolla.

Muotinäytöksessä ja päiväkodin juhlissa

Eilen illalla olin hyvän ystäväni kanssa muotinäytöksessä, peräti varmaan about elämäni ensimmäisessä kutsuvieras-sellaisessa! Kyllä oli hiukka ulkopuolinen olo sanoisinko, vaikka tarjottu kuohuviini auttoikin asiaan. Ja kyllä sitä vähän ihmettelee kyseistä alaa, että ihme menoa ja tyyppejä. Kutsu oli kuudeksi ja näytös alkoi kahdeksan aikaan. Kaksi tuntia hengattiin Bernissä ja juotiin sitä kuohuviiniä. Saihan sen ajan hyvässä seurassa niinkin kulumaan :)

Ihan hauskaa kuitenkin, ja malleja oli ihan vähän pakko arvostella. Jopa amatöörisilmä näki eron hyvän mallin ja huonon mallin välillä. Yksikin hiihteli semmoista vauhtia catwalkin päästäpäähän että hyvä kun kolttua kerkesi huomaamaan... ja eikös sen mekon kuitenkin pitäisi olla se pääasia?

Samalla sitä kauhisteli mallien painoindeksiä, joka Mintun mukaan ei edes ollut mitenkään hälyttävän rajoilla. Tyypit oli kyllä aika konkkeloita silti, joten hirvittää ajatellakin niitä keksitysleirivankeja, joilla sitten ilmeisesti on vain luu ja nahka.

En nyt ihan addiktoitunut tuohon touhuun, mutta onhan sitä kiva kokeilla välillä uusia juttuja.
Minttu, missä kuvat? Nappailit niitä aikalailla!

Tänään oli sitten päiväkodissa juhlat ja meillä oli leivottuna sekä kakku että pipareita. Hyvät vanhemmat pisteitä ropisee :D Päiväkoti täytti 10 vuotta ja tupa oli täynnä. Verakin tuntui liikkuvan kuin kala vedessä, ihanaa huomata että paikka on tullut tutuksi ja kotoisaksi. Kyllä tämä tästä!

Aika vaan katoaa

Töissä kun käy niin ei kyllä kerkeä mitään sen lisäksi, ei blogata, ei lukea kirjoja, eipä edes juuri televisiota katsella! Yhtäkään kirjaa en ole töiden aloittamisen jälkeen saanut luettua. Kotiin tultuaan sitä leikkii Veran kanssa, syö, lukee ehkä vähän lehteä, lukee ja lähettää pari meiliä ja sitten yhtäkkiä kello onkin jo 22 ja kohta jo 23 ja mihin se aika taas katosi? Priorisointi on kyllä muuttunut sitten töihinmenon.

Vera on ollut viime viikolla reipas tarhalainen. Torstaina oli jopa onnistunut jättäminen vilkuttaen, ensimmäistä kertaa. Vain viitisen minuuttia oli itkettänyt isän lähdettyä. Ehkä päiväkodin hoitajat ja muut lapset alkavat olla sen verran tuttuja, että heidän seurassaan tuntuu turvalliselta? Mahtavaa joka tapauksessa, että tunnutaan edistyvän. Nyt onkin taas vähän taukoa, edellinen päiväkotipäivä oli torstaina ja seuraava keskiviikkona, toivottavasti vielä on muistoissa, että päiväkoti on ihan kiva paikka.

Perjantaina päiväkoti viettää 10-vuotisjuhlia, sinne on ilmottauduttu koko perhe vaikka jo nyt hirvittää miten ikinä saan lähdettyä töistä niin, että kerkeisin kemuihin neljäksi... Ja juhlat alkavat jo kolmelta itse asiassa! No, J saa edustaa meitä, joutunee leipomaan viemiset myöskin! Pari viikkoa sitten Iltalehdessä oli jonkinlainen uutinen, että ruotsalainen mies on paras, ei ole tosiaankaan kyllä valittamista :D

Ihana syksy

Tänään oli aivan käsittämättön hieno ilma ja me nautiskeltiin syyssäästä Djurgårdenilla.

Päiväkotilapsi

Vielä kerran päivitystä päiväkodista... Nyt on meillä sitten se 3 viikkoa inskolningia (mikä suomalainen sana vastaa tätä, päiväkotiin "perehtyminenkö"??) ohi ja ei tule kuuloonkaan, että sanottaisiin heihei ja vaan lähdettäisiin. Niinkuin olin naureskellut, että Ruotsissa tarvitaan kolme viikkoa kun Suomessa pärjätään vain yhdellä, ja sitten tosiaan meillä onkin tarvittu se 3 viikkoa.. pilkka osuu omaan nikkaan!

Meille on joka tapauksessa muotoutuneet omat rytmit, Vera menee päiväkotiin isänsä kanssa 10.30-11 aikaan melkeinpä suoraan ruokapöytään, sen jälkeen vaunuihin ulos päiväunille ja sillä aikaa isä lähtee töihin. Vera herää sitten sieltä ja on jänyt ihan suht iloisena leikkimään muiden lasten ja hoitajien kanssa. J on hakenut noin neljän aikaan, eli itsekseen päiväkodissa on oltu neljäkin tuntia putkeen, joista hereillä noin 3 tuntia. Että kyllä tämä varmaan tästä sutviintuu... kunhan totutaan hoitajiin ja muihin lapsiin, eiköhän se vilkuttelukin sitten jossain vaiheessa ala sujumaan.

Ensi viikko onkin sitten ensimmäinen ns normaali, ei-inskolning viikko. Vera menee päiväkotiin ainoastaan ti-ke ja on siellä sitten n. klo 11-16. Tämä tulee ainakin joitain viikkoja olemaan meidän rytmi, jollei nyt sitten jotain kummallista satu.

3 viikon kuluttua äänestetään, paitsi minä

Helsingissä huomaa hitusen vaalihuumaa - tosin yllättävän vähän ottaen huomioon, että vaaleihin on sentään ainoastaan 3 viikkoa. Kolmen sepän patsaallakaan ei ollut tänään ketään ehdokasta (tai ehkä yksi perussuomalainen, jolla oli suomiverkkarit päällä ja jotain lappuja kädessä, en tiedä), enimmäkseen vaalit on huomannut tv:ssä sekä lehtiä lukiessa. Niin ja vihreillä sähköpostilistoilla tietysti, jo ajat sitten, mutta jos sitä ei lasketa niin aika hiljaista kaduilla tänään oli. Ehkä kaikki ehdokkaat kampanjoivat lähiöissä ja siirtyvät keskustaan pari viikkoa ennen h-hetkeä?

No joka tapauksessa, on outoa, että ei saa äänestää. Että nämä vaalit eivät oikeastaan kosketa minua. 8 vuotta sitten olin ehdolla, 4 vuotta sitten kävin äänestämässä juuri ennen kuin vaihdoin kirjat Tukholmaan. Nyt minun kuntani on ulkomaat enkä siten ole äänestyskelpoinen kunnallisvaaleissa. Henkisesti koen kyllä edelleen olevani helsinkiläinen, mutta virallisesti en sitä ole. En saa äänestää vaaleissa, joilla on erittäin suuri merkitys yksittäisen ihmisen elämään, suuri merkitys millaista tulevaisuuden Helsinkiä rakennetaan. Niissä vaaleissa, joissa äänestysvilkkauden pitäisi olla korkeimmillaan, mutta valitettavasti se on juuri päinvastoin.

Outoa. Tunnen jääväni paitsi, olevani ulkopuolinen. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koen, että Helsinki ei juuri nyt olekaan minun kaupunkini.

Eroangstia ja muuta angstia

On se aika mielenkiintoista tämän päiväkotiin totuttelun kanssa. Samaan aikaan Veran kanssa aloitti kuukautta vanhempi Amanda, joka on ollut kovasti iloinen ja jäänyt reippaasti ilman mitään ongelmaa tarhaan isän vilkuttaessa heiheit. Vera huutaa kurkku suorana ja hysteerisenä jos samaa yrittää. Yksi lastentarhanopettajista totesi lohduttavasti, että suurimmalle osalle lapsista ikävä ja shokki tulee jossain vaiheessa - toiset kokevat sen samantien, toisille se iskee parin kuukauden jälkeen kun tajuavat, että tämä "tarhaleikki" ei olekaan leikki vaan ihan totisinta totta... Voisi ajatella, että tällainen tarhashokki iskee nimenomaan pieniin alle parivuotiaisiin lapsiin. Kuitenkin mm. äitini, joka on lastenhoitaja, kertoi pojasta joka on 4-vuotias ja on kärsinyt päiväkotishokkia jo viikkoja. Että ehkä se vaan tosiaan iskee kaikkiin, ikään katsomatta, jossain vaiheessa.

Meillä on harjoiteltu viime aikoina erossa oloa myös mummolassa, eilen oltiin koko päivä poissa ja Vera oli mummon ja ukin hoidossa. Hienosti oli mennyt, tälläkin kertaa siis niin, että lähdimme Veran nukkuessa. Elikä selvästi meillä tämä vilkutus ja heihei on se mikä aiheuttaa angstia. Ja se on juuri se "oikea tapa", mitä päiväkodissa harjoitetaan. Välillä miettii, että onko se ihan oikeasti niin vai onko se vain tämänhetkinen trendi ja uskomus, kuten ajansivu on ollut erilaisia uskomuksia (esim. se vanha uskomus että itkevää lasta ei saa lohduttaa, tai että vauvalle annetaan ruokaa vain joka neljäs tunti, tai että nukuttaessa lasta pitää huudattaa... esimerkkejä todella riittää). Koska meillä näköjään ero sujuisi paljon paremmin, jos voitaisiin vaan häipyä huomaamatta, vähin äänin. Toisaalta siinä ei kyllä lapsi opi hyväksymään eron ajatusta, että sanotaan heihei ja sitten tullaan takaisin. Olisko jollakulla tähän pätevää vastausta tai neuvoja?

Eilen yöllä kurkotin kelloa pöydältä ja iskin silmäkulman pöydän terävään kulmaan. Tuli reikä ja vertakin, ja nyt on sitten silmä mustana. Ihan järkyttävää! Puistossa ollessa oli todella noloa näyttää perheväkivallan uhrilta. Onneksi silmälasit sentään peittää pahimman.

Mutta sitä kyllä tässä yhteydessä miettii, että silmä mustana oikeasta perheväkivallasta johtuen kulkee koko ajan aikalailla naisia (ja joitain miehiä). Suomessa tilastot ovat mustemmat kuin monessa muussa länsimaassa. Ja jotenkin asenteissa Suomessa edelleen näkyy, ettei asiaa oteta niin vakavasti kuin pitäisi. Turvakoteja ainakin on satoja liian vähän verrattuna EU:n suosituksiin. Milloinkohan Suomessa tajutaan, että asia aiheuttaa ei pelkästään henkilökohtaisia tragedioita, lasten ja perheiden pahoinvointia ja pelkoa, mutta - jos nyt halutaan kaikki mitata rahassa niin kuin usein tuntuu olevan -myös jopa kansantaloudellisia tappiota mm kohonneina sairasmenoina ja työpoissaoloina sekä jatkuvuuden kierteenä lasten ja nuorten elämässä?

Päiväkotiharjoittelua

Päiväkotiharjoittelua on takana kaksi viikkoa ja niin kauan sujuu hyvin, kun isä tai äiti on näköetäisyydellä. Mutta heti kun yrittää vilkuttaa heiheit, alkaa aivan hysteerinen itkeminen. Puoli tuntia oli itkua jatkunut, kun J oli ollut poissa. Pidempään ei olla vielä edes kokeiltu, ja 2 viikkoa on jo tosiaan mennyt. Tämä osoittautui yhtä vaikeaksi kuin olin kuvitellutkin... Onneksi minun ei tarvitse kestää tätä touhua, vaan J hoitaa totuttelujakson. Meidän totuttelut taitaa vaan kestää koko syksyn.. Ja minä kun naureskelin aiemmin ruotsalaisten pitkille päiväkotiin opetteluajoille! Ja nyt sitten itse ollaan juuri siinä tilanteessa, että 2 viikkoa ei riitä mihinkään.

Huhhuh, saa nähdä mitä tästä vielä tuleekaan.

Mikä yhteiskunnassa mättää

Suomen viimeaikaiset tapahtumat pistää kyllä taas kerran miettimään, miten verovaroja kohdennetaan, mitä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä, millaisia arvoja kannatetaan. Jo toinen kerta pienen ajan sisään, eikä siitä Myyrmannistakaan niin kovin kauaa ole. Ja mitä näiden aiempien tekojen jälkeen on tehty? Ainakin vaikuttaa siltä, että eipä juuri mitään. Mielenterveyspotilaille isketään edelleen pilleripurkki käteen ennemmin kuin tarjotaan hoitopaikkaa, kouluissa eikä muutenkaan edelleen ole tarpeeksi psykologisia palveluja nuorille ja lapsille, päiväkotien ryhmäkoot on edelleen aivan järkyttävän suuret - ja loppujen lopuksi se ehkä kaikkein tärkein, vanhemmilla ei edelleen ole aikaa omille lapsilleen. Kaikki nämä yhdistettynä, lopputulos näkyy tässä. Tottakai aselakeja pitää tiukentaa, tottakai pitää miettiä netin käyttöä - mutat ei se ihan oikeasti kuitenkaan netti tätä aiheuttanut, eikä se oikeasti riipu vain aseidensaanti mahdollisuuksista - onnistuihan Myyrmannikin aikanaan ihan kotikonstein.

Suomessa on vallalla ihan ihmeellinen lasten itsenäisyyden ihailu, joka muualla maailmassa olisi melkeinpä lasten heitteillejättöä ja rikollista. Kun kehuskellaan, että meidän Matti se vaan onkin jo iso poika ja selviää itsekseen 7-vuotiaana kotona - mitä helv??? Oikeesti, miksi 7,8,9 vuotiaan piätäsi selvitä itsekseen kotona? Jos joskus varhaisella liitukaudella tai maatalousyhteiskunnassa lapset pärjäsivät pienestä pitäen - kamoon, silloin oli ympärillä sisarukset, suku, kylä koko yhteisö. Nyt ei ole muuta kuin se paha paha netti. Tai no, voihan sitä olla pari kaveria jotka myös ovat 7-vuotiaana itsekseen kotona...

Aikuiset tekee ihan järkyttävän pitkiä päiviä, lapset viettää päiväkodissa 10 tuntia 20 lapsen ryhmissä - kuka aikuinen kestäisi sellaista?? Sehän olisi kaikkien työaika-ja suojelulakien vastaista! Mutta mitä siitä, nehän on vaan meidän lapsia!! Eihän me nyt voida tehdä osa-aikatyötä eikä vaan mitenkään laskea elintasoa. Ja kyllä tiedän, kaikilla ei ole varaa osa-aikatyöhän tai elintason laskuun, mutta oikeesti, aika monella olisi. Mutta kun ne kaksi autoa ja omakotitalo ja neljä kertaa vuodessa ulkomaille on niin tärkeitä... ja ei, en kannata äitien jäämistä kotiin siihen asti että lapsi menee yläasteelle. Tai edes siihen asti, että lapsi on 3-vuotias. Kuten Suomessa aina riittää näitä "äidit kotiin lasten parhaaksi" kannanottoja. Asian voi kyllä hoitaa muutenkin jos vain tahtoa riittää, ilman että äidit tippuvat ns kotiäiti-ansaan (ja kaikki kunnia heille jotka haluavat olla kotona, mutta sen ei pitäisi olla mikään normi).

Ja sitten, niin, itsekin tekee aika pitkää päivää. Niin kauan kun isä on kotona, on se ok, mutta kyllä oikeesti on syytä keväällä miettiä, miten tämä yhdistetään. Koska minä en halua, että me ei olla koskaan kotona. En halua että me ollaan aina vikana hakemassa. Enkä halua, että lapseni on jossain muualla 10 tuntia päivästä.

Saa tulla keväällä tökkimään, jos näyttää huonolta.

Viikonlopun tekemisiä

Viikonlopun aikana on käyty Moderna Museetissa lounaalla ja käytävillä juoksemassa,






tulevan tarhakaverin 2-vuotissynttäreillä (onnea vielä Olivialle!) ja mamma ollut yöreissussa työporukan kanssa Näsby Slottissa. Ruotsissa tämmöisiä linnoja riittää joka nyppylälle ja mäenmutkaan:






Hieno paikka, maistuva illallinen ja ihan mukavaa, mutta mistä johtuu että aiemmin oli kuitenkin vielä vähän kivempaa? Onko syy se, että puolet porukasta on vaihtunut äitiysloman aikana, vaiko se ettei kotoa poissaolo enää vaan ole niin hauskaa? No, ensi talvena lähden varmaan duunin laskettelureissulle Alpeille kuitenkin ;)



Huomenna alkaa sitten päiväkotiin totuttelu. Klo 9 aikaan pitäisi olla isän ja tyttären suomalaisen päiväkodin ovia kolkuttelemassa. Ekana päivänä on tiedossa noin tunnin rupeama, vanhemman ollessa koko ajan mukana. Saa nähdä miten menee... varmastikin tosi hienosti, mutta jännittää kyllä silti, täytyy myöntää! Saa nähdä miten paljon isä siellä ymmärtää.. ja mun vuoro on sitten tiistaina äitiyslomapäivänä, silloin pääsen minäkin tutustumaan päiväkodin arkeen.

Väsynyttä päivitystä

Elämä on nykyisin niin hektistä että tännekään kerkeä mitään pihahtaakaan... töitä on takana kaksi ja puoli viikkoa. Kun on normaalisti kotona illalla kuuden aikaan eipä juuri muuta jaksa kuin leikkiä Veran kanssa, syödä ja tuijottaa telkkaa. Onneksi on mammalomapäivät, nelipäiväinen työviikko on vaan niiiiiin ihana.

Meillä syödään nykyään about kaikkea. Tänään meni guacamolea poskeen maiskutellen, samoin kuin fetamyntakastike, avokado ja hummus on tosi hottia. Isän kanssa ollessa saa kunnon ruokaa eikä vain purkkipöperöitä kuten äidin ollessa kotona.

Vauhti on kova ja enää ei oikein muistakaan aikoja, jolloin ei vielä kävelty. Ensi viikolla alkaa sitten päiväkotiin totuttele. Se se vasta jännää onkin...

Yhtenä päivänä siirrettiin kaikki vaatteet hoitopöydän hyllyiltä lattialle ja mentiin piiloon hyllylle. Siellä oli aika veikeää olla.

Eka työviikko takana

Eka työviikko takana. Hienosti on mennyt, kaikilla osapuolilla. Mutta oli se aika ihanaa olla perjantaina vapaalla... jatkossa vapaapäiviksi tulee maanantait, mutten viitsinyt ihan ensimmäistä työviikkoa sentään aloittaa vapaapäivällä :) Mutta tämä siis tarkoittaa, että huominen on myös mammalomapäivä. Ihana pitkä viikonloppu! Juuri nyt tämä 80% työaika tuntuu aivan käsittämättömän hienolta. J on töissä ne maanantait, ja sillekin tämä sopii oikein hyvin. Loistava ruotsalainen vanhempainvapaasysteemi näyttää kyllä parhaat puolensa!

Syksy on myös iskenyt oikein urakalla nyt viikonlopun aikana. Masentuu vähemmästäkin. Vettä tulee päin näköä ja illalla on jo säkkipimeää. Ja koko tosi pimeä aika on vielä edessäpäin... Miten ihmeessä sen oikein jaksaa? Ja koko kuravaatehärdellikin on vielä kokematta, ja nyt jo tuntuu hankalalta! Kun tulisi niitä kauniita kuulaita syksynpäiviä, semmoiset on kivoja. Perjantai oli itse asiassa aivan mahtava, aurinkoinen päivä ja taloyhtiön rapujuhlat saatiin pitää sisäpihalla. Mahtavaa!

Täytyy muuten sanoa, että rapujen syöminen on aika rasittavaa puuhaa - tai kuoriminen lähinnä.. meinasi mennä hermot muutamaan otteeseen. Oppiikohan rapujen kuorimistouhuun koskaan sillai luontevasti kuin ruotsalaiset???

Juosten eteenpäin, niin äiti kuin tytärkin

Nyt se on sitten ohi. Äitiysloma. 14 kuukautta hurahti tuosta noin. Ensimmäinen päivä töitä takana ja uupuuh, eipähän tule aika käymään pitkäksi. Sen verran kasautunutta hommaa tuntui olevan. Pitää vain yrittää olla tehokas, niin että saisi kaiken tehdyksi 80% työajan puitteissa. Tänään ei kyllä ollut tehokkuudesta puhettakaan, mutta onneksi sain sentään pari kaikkein kiireisintä hommaa eteenpäin. Ja ihan kivaakin oli, varsinkin kun tunsi itsensä erittäin tervetulleeksi :)

Ja kotonakin oli mennyt hommat ihan hyvin. Joten eihän tässä siis mitään hätää, eihän? Meillä mennään jo aika lujaa eteenpäin, kävelty on vajaat kaksi viikkoa ja nykyään jo melkein juostaan. Tänään oli nenä ruvella, kun oli puistossa menty nenälleen. Kun ei ole äiti enää haukkana valvomassa... mutta täytyyhän sitä tulla pieniä kolhujakin, kai??

Yökylässä

Vera oli viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa, ja meikäläinen ekaa kertaa koko yön poissa. Mummo ja ukki hoitivat homman ihan suvereenisti (kiitos vielä kerran!!) eikä kertaakaan ollut tullut suurempi hätä. Ja minä kun niin jännitin! Mökkiviikonloppu serkusten kesken (kiitos sisko, veli ja serkut :) ilman lapsia oli ihan mainio ja vahvisti uskoa, että kyllä tämä äidin ja lapsen asteittainen erottautuminen ja se päiväkodin aloituskin varmaan ihan hyvin sitten sujuu...

Ja nyt on sitten siis tokavika päivä menossa. Koko perhettä taitaa vähän jännittää tämä muutos, tuleehan isällekin yhtäkkiä ihan uudet kuviot. Ja miten ihmeessä aamuisin jaksaa herätä ja mennä töihin ilman niitä tavallisia aamupäivätorkkuja???

Suomalaiset isät kotiin!

Maanantaina alkaa äitiysloman viimeinen viikko. Ihan kamalan kamalan hurjaa. Kokonainen vuosi on mennyt kuin hujauksessa - vaikka ei sitten kuitenkaan. Eilen töissä piipahtaessa tuli silti ihan mukava olo, "tänne on ihan kiva palata". Sijainen oli jo häipynyt ja oma pöytä odotti siellä puhtaana.

Nyt on isän vuoro jäädä kotiin. Olen tutustunut moniin suomalaisiin äiteihin tämän kuluneen vuoden aikana ja yksi asia on kyllä kiinnittänyt huomiota. Käytännössä kaikkien suomalaisten äitien ruotsalaiset miehet, eli ruotsalaiset isät jäävät kotiin ainakin joksikin aikaa. Riippumatta siitä, mitä he tekevät työkseen, isät ottavat ainakin sen muutaman viikon ihan silloin alussa sekä ne 2kk mitkä ovat ikäänkuin "pakollisia" isäkuukausia. Sen päälle sitten osa on pitempään, tässä alkaa vaikuttaa jo urasuuntautuminen. Investointipankkiiri palaa töihin, datatekniker on kotona vielä pari kuukautta päälle.

Suomalaisten äitien suomalaiset miehet puolestaan järjestään eivät jää kotiin. Toki tunnen Suomessa muutamia isiä, jotka ovat halunneet jäädä hoitovapaalle. Se on kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja tasan tarkkaan jos suomalainen mies "tekee uraa", ei tulisi mieleenkään jäädä kotiin.

Surullista mutta totta. Kannatankin lämpimästi pakollisia kuukausia isälle, joita äiti ei saa ottaa eikä äiti saa samanaikaisesti olla kotona isän kanssa. Valtio kustantamaan vanhempainvapaat ja isille oma kiintiö. Sillä saadaan Suomessakin perhe-elämä tasa-arvoisemmeksi, ei millään juhlapuheilla. Olen jopa kalistumassa sen suuntaan, että paras malli olisi 6+6+6, jota on täälläkin ehdotettu, eli 6kk äidille, 6kk isälle ja 6kk saa ottaa kumpi vaan. Ja jos isä ei ota niitä kuutta kuukautta, ne siis menettää.

Mitä mieltä sinä olet?

Juhlat on nyt juhlittu

Johan oli kalaasit. Onneksi sää suosi ja saatiin olla sisäpihalla. Vähän sitä mietin etukäteen, että onko järkeä järjestää 1v juhlat, kun eihän tuo päivänsankari niitä nyt vielä osannut vaatia. Mutta lopputulos oli tosi onnistunut ja olen iloinen, että tuli järkättyä. Koskaan ei ole liikaa juhlia ;)

Pikkuväki möyri niin hiekkalaatikossa kuin viltilläkin. Pari jo jalkeille päässyttä hillui pitkin pihaa. Vieraiden keski-ikä oli noin vuosi. Vanhin oli 3 vuotias seniori :) Oli kakkua, oli nelikertaiset hurraa-huudot, saippuakuplia ja partypussit vieraille. Oli siis kivaa!

Juhlaväkeä

Juhlan keskipiste

Uusia taitoja

Meillä taputetaan. Ja osataan tulla jalat edellä äitin ja isin sängystä alas. Se onkin hyödyllinen taito.

Maistellaan uusia ruokia päivittäin, ja harjoitellaan mukista juomista. Varsinaiseen maitoon siirryttiin matkan aikana ja hyvin maistuu.

Ja hurjastellaan kärryllä. Vielä odotellaan varsinaista kävelyä.

Huomenna on sitten isot lastenjuhlat.

Päivitetyt mitat

Eilen oli 1-vuotisneuvola. Saatiin päivitetyt mitat. Olikin vähän jännää jopa, koska edellisestä kerrasta oli ihan hurjasti aikaa, peräti reilut kolme kuukautta. Painoa Veralla on 9500 ja pituutta 79. Paino menee keskikäyrällä, pituus pykälän yli. Eli pitkä tyttö ainakin tässä vaiheessa :) Samalla saatiin sitten myös rokotus, molempiin kankkuihin. Hiukan itketti, mutta järkytyksestä toivuttiin onneksi nopeasti isän ja äitin avustuksella.

Rokotuksestako sitten johtunut vai mistä, mutta yö menikin sitten aika ketuilleen. Juuri kun pääsin kehumasta... illalla itketti kauheasti ja nukkumaan mentiinkin jo aikaisin. Ja sitten herättiin klo 22 aikaan ja sen jälkeen nukkuminen oli tosi levotonta. Ja aamulla ylös 6.20, kun tässä matkan jälkeen oli jo kerennyt tottumaan ihaniin herätyksiin 7.30 aikaan. Saa sitten nähdä onko tämä pysyvää.

Iso tyttö nukkuu omassa huoneessa

Vera on vihdoin siirtynyt omaan huoneeseen. Ensimmäinen yö takana ja hienosti sujui, sekä äidillä että tytöllä (melkeinpä enemmän olin itsestäni huolissani :) Nyt sitten on virallisesti Veran huone, jossa nukutaan ja on leikkinurkka ja oma tila.

Minullakin työn aloitus lähenee, enää tasan 3 viikkoa äitiyslomaa jäljellä. Ristiriitaisin tuntein valmistaudutaan tähän hurjaan siirtymään. Toisaalta on todella kivaa mennä töihin, tavata työkaverit, saada takaisin ainakin ajoittain rauhalliset lounaat (tai ainakin saanee keskittyä omaan syömiseen, jos nyt ei niin rauhallista aina olekaan) ja omaa aikaa.

Toisaalta on aika haikeaa, että tämä äitiysloma-aika on sitten lopullisesti ohi... ei enää ihania hitaita aamuja, kiireettömiä aamupaloja, päiväunia vauvan vieressä, valloittavia hymyjä unilta herätessä, haleja keskellä päivää,kävelyjä ja kahvitteluja muiden äitien ja vauvojen kanssa... niin se vain aika menee, ja kohta on Verakin päiväkotilainen. Mutta ensin on isän vuoro olla kotona. Ja onneksi minullakin säilyy vielä sentään yksi hidas hellittelypäivä, kun alkuun töitä on vain neljänä päivänä viikossa.

Matkaraportti

Tässä lupaamani matkakertomus. Tästä tulikin varmaan pisin blogitekstini ever...

Pakkauspuuhissa, valitaan matkalukemista:

Lentomatka meni vallan loistavasti. Vera nukkua päräytti molempien ruokailujen aikana kunnon päiväunet kopassa, joka asennettiin seinään kiinni.




Todella kätevä, mutta vähän siinä ja siinä, että meidän tyttö mahtui siihen. Paluumatkalla ei muuten olisi saatukaan koppaa käyttöön - lentoemäntä väitti, että Vera on liian pitkä ja painava ja se on tarkoitettu vauvoille, jotka ei vielä osaa nousta pystyyn. Ymmärrän kyllä huolen, kun Vera pungersi kopassa seisomaan oli paras olla hereillä… mutta saatiin koppa vakuutettuamme, että otamme itse riskin, että neiti tippuu kopasta. Tyttöhän ei sitten nukkunut ollenkaan koko lennon aikana, joten se siitä kopan hyödyllisyydestä.. mutta palatkaamme siihen myöhemmin.


Ensimmäisen yön yövyimme Newarkin lentokentän lähellä lentokenttähotellissa. Auto oli varattu sieltä seuraavalle aamulle, joten tuntui kätevältä että olimme valmiiksi lähellä. Teimme kuitenkin iltapäiväreissun New Yorkiin, jossa käytiin illallisella kivassa italialaisravintolassa Greenwich Villagessa.




Vera nukahti tässä vaiheessa vaunuihin ja oli todellakin kanttuvei, vaikka heräsikin takaisin matkalla hotelliin. Illalla oltiin hotellilla 21 aikaan, joka siis täällä jo 03 eli ei ihmekään jos tyttöä nukutti. Yö nukuttiin suht hyvin, Vera heräsi tosin jo klo 04 paikallista aikaa eli 10 meillä. Ihan normaali heräämisaika siis, joskin vähän myöhään kotioloissa :)

Hotellissa oli tämä kertakäyttökulutuksen aiheuttama järkytys, josta kerroinkin jo aiemmin. Säästäähän siinä henkilökuntakuluissa, kun ei tarvitse ketään tiskaamaan… onko ihme jos maapallo hukkuu jätteeseen kun tämmöistä sallitaan.


Varsinainen eka matkakohde oli Cape Cod Bostonin lähellä. Sinne matka-ajaksi arvioitiin autolla 5 tuntia. Meillä meni kaikkine pysähdyksineen 8 tuntia. Aika rankka päivä siis. Ihmeen hyvin Vera jaksoi matkan kuitenkin, ottaen huomioon, että meillähän ei ole autoa eikä siis kovin usein harrasteta tällaisia pitkiä automatkoja.


Cape Codissa yövyimme Agapé B&B:ssä. Aivan ihana talo, ystävälliset ja avuliaat omistajat sekä upea romattinen huone, joka tosin oli 10 min saapumisemme jälkeen kaaoksen vallassa. Saatiin myös veloituksetta matkasänky Veralle käyttöön.





Cape Cod on itärannikon ja etenkin rikkaiden ja hyvin toimeentulevien bostonilaisten suosittu lomanviettokohde, onhan sinne Bostonista vain parin tunnin matka. Mm. Kennedyt ovat kotoisin Cape Codista ja kävimmekin JFK-museossa Hyannisissa.



Karttaa katsoessa helposti erehtyy mittasuhteista ja itselleni ainakin tuli yllätyksenä, miten suuri Cape Codin niemi onkaan. Emme kerenneet niemen kärkeen, vaikka ajelimmekin jonkin verran edestakaisin. Chatham oli viehättävä pieni kaupunki. Merenranta oli upea, me tosin löysimme pienen järven, joka oli Veralle paljon sopivampi varjoineen kuin ankaran kuuma merenranta.




Kävimme myös merellä katsomassa valaita. Valaat tulivat todella lähelle, aivan huippua! Vera tosin nukkui läpi koko shown…


Vera otti ensimmäiset askeleensa Cape Codissa, ja nauraa rätkätti päälle.


Seuraavaksi suuntasimme kohti Vermontia, tarkoitus oli yöpyä matkalla New Hampshiren Concordissa mutta päädyimmekin vahingossa Massaschusettsin Concordiin, ja kaiken lisäksi aika tylsään Best Western -hotelliin… käsittämätöntä, että joka osavaltiolla pitää olla samannimiset kaupungit. Berliinikin löytyi muuten monesta :) Sieltä piipahdimme Cambridgessa Bostonin kupeessa haahuilemassa Harvardin kampuksella.



Concordista lähdimme kohti Waitsfieldiä, josta olimme varanneet seuraavan yösijan. Monen tunnin ajon jälkeen totesimme olevamme väärällä tiellä!! Onneksi edes suunnilleen oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa sitten laskimme, että tulee turhan pitkä matka Waitsfieldiin, siirsimme varausta seuraavalle yölle ja tilalle otimme paikan kauhujen hotellista, josta aiemmassa postauksessa:

Idyllisen näköinen alppihotelli

Huomaa tuolilla barrikoitu taka-ovi. Takana pimeä huone täynnä vanhoja kuntosalilaitteita ja tyhjä uima-allas:

Seuraavana aamuna meillä oli todellakin hoppu eteenpäin, minäkään en halunnut käyttää aamun unimahdollisuuttani (mun vastuulla yöt, J hoiti aikaiset aamut Veran kanssa). Kohti Waitsfieldia. Matkan varrella näimme useitakin katettuja siltoja:

B&B 1824 House Inn oli ihana paikka! Vaikka www-sivuilla oli mainittu, ettei lapsia otettaisi, onnistui se kuitenkin. Pinnasänkyä emme kuitenkaan saaneet, tämä olikin ainoa paikka missä se ei onnistunut.






Pihapiiri oli kerrassaan idyllinen, huolella laitettu ja hoidettu.




Talo kaunis ja omistajat mukavia. Illalla mahtava barbeque-illallinen vanhassa vajassa ja aamulla mahtava aamiainen ah, niin amerikkilaisine vohveleineen ja tuoreine marjoineen ja hedelmineen. Todella suositeltava paikka.

Sitten Kanadaan, mutta ensin Ben & Jerryn jäätelötehtaalle. Sinne hävitimme sen päivän lounasnälän J Ben & Jerryn tehdas lienee Vermontin tunnetuin nähtävyys. Factory tour kesti puoli tuntia, maksoi kolme dollaria ja lopuksi sai pienen maistiasen. Loput jätskit sai sitten rahalla. Ihan hauska kokemus.



Kanadasta kerroinkin jo jonkin verran aiemmin. Siellä todellakin satoi, satoi, satoi. Ukosti, satoi. Vesitrombikin oli tosiaan ollut. Vähemmästäkin tulee kurja kuva kaupungista, mutta eipä kyllä Montréalin arkkitehtuurikaan juuri vakuuttanut. Sääli ettemme kerenneet Quebeciin. Ranskaa oli hauska kuulla. Kaikki kyllä puhuivat myös englantia. Meidän hotelli oli todella mahtava ja kohtuuhintainen. Kaksi huonetta ja keittonurkkaus, sopi lapsiperheelle loistavasti.


Montréalista sitten kolmen päivän päästä takaisin Jenkkien puolelle ja kohti häitä Stoween Vermontiin. Stowe on tunnettu hääpaikkana läpi Vermontin ja ties vaikka muuallakin Amerikassa, sinne siis matkustetaan varta vasten mennäkseen naimisiin. Siellä olikin sitten paljon hääparin sukulaisia ja ystäviä sekä Amerikasta että Ruotsista. Häät olivat lauantaina ja parhaiten niitä kuvaa yhdistelmä juutalaiset hippihäät.. Päivällä oli kiva aurinkoinen sää. Jatkot pidettiin paikallisella Country Clubilla ja silloin alkoi sataa. Kissoja ja koiria. Ämpärin kokoisia sadepisaroita. Käsittämättömiä säävaihteluita.

Vera juhlatamineissaan hääpaikalla taidekeskuksessa :

Hääpari oli hommannut lastenvahdin, ja me sitten jätimme Veran tämän tädin huomaan varoituksen sanoin. Täti katsoi minua kuin vajaamielistä kun kerroin, ettei Vera ole tottunut vieraisiin. Jouduin tarkentamaan, että niin meillä pohjoismaissa on pitkät äitiyslomat ja Vera on edelleen kotona minun kanssani. Täti oli kovasti hämmentyneen oloinen. Jenkeissähän ei mitään varsinaisia äitiyslomia ole, vaan äitiysloman saaminen riippuu ihan tyystin työnantajasta. Jos jotain lomia meinaa pitää, voi olla ettei ole työtä mihin palata.

No joka tapauksessa Vera jäi rattaisiin, täti työntelemään. Tunnin kuluttua saapuu täti, Vera naama punaisena hysteerisenä huutaen sylissään. Että se siitä sitten. Ei auttanut, vaikka täti oli New England Nanny koulutukseltaan, äitin syliin oli päästävä. Ja siinä sitten oltiin. Vera nukkui vaunuihin ja illallinen sujui ihan mainiosti niinkin. Tulipahan kokeiltua…

Sitten ajeltiinkin jo takaisin kohti New Yorkia, matkalla ajettiin West Brattleboron ja kauhujen hotellin ohi, satoi ja ukosti niin että tuskin tietä näki… ja mieleen hiipi kaamea epäilys, oliko tämä sitten kohtalo, että päädymme sinne uudestaan… ei sentään :) Yövyimme Greenfieldissä, oikein ihana B&B sielläkin.



Ja sitten New Yorkiin viimeiseksi kolmeksi päiväksi. New York on vaan mahtava, lempikaupunkejani. Vähän tosin turhan kuuma ja kostea heinäkuun helteillä… Gershwin-hotellilla oli loistava sijainti kauppojen, Empire State Buildingin ja Penn Stationin lähellä; hotelli oli omaperäinen ja viihtyisä. Ainoa miinuspuoli suihkujen toimimattomuudesta – tarjolla oli joko tulikuumaa tai kylmää vettä, ei mitään siltä väliltä.




Nykissä shopattiin kuin pienet eläimet. Halpa dollari ja kaikki ne kaupat lietsoivat meidät molemmat himoshoppaajan suorituksiin. Myös edessä häämöttävä töihinpaluu vaikutti uusien työvaatteiden ostoinnostukseen. Kotimatkaa varten jouduttiinkin ostamaan kolmas matkalaukku…

Ja sitten juhlittiin tietysti 1v synttäreitä:

Central parkin lasten eläintarhassa oli mm vuohi

Uusi I love NY-kassi tarkastelussa

Kotimatka menikin sitten aika plörinäksi. Vera kieltäytyi nukkumasta ja mulla melkein meni hermot. Vaikka ymmärtäähän sen. Ihmeen hienosti pikkutyttö jaksoi koko matkan, vähemmästäkin käy ylikierroksilla. Eikä siinä lentokoneessa niin helppo ole nukkua itselläkään.
Kerrasssaan upea matka ja yllättävän hienosti tosiaan 1-vuotiaan kanssa sujui. Välillä meni hermot äidillä ja tyttärellä, mutta aika vähin itkuin selvittiin. Jälkikäteen ehkä olisi voinut karsia matkasta joitakin päiviä ja toisaalta pysytellä hiukan enemmän paikoillaan. Välillä jopa päivittäinen muuttaminen oli aika rankkaa.


Muutama lisähuomio: autolla siellä tosiaan ajaa kaikki. Suurin osa tuntui rutisevan bensanhinnasta, vaikka se on meikäläisten hintatasoon verrattuna puoli-ilmaista. Kaipa se tuntuu, kun mihinkään ei pääse ilman autoa, ja bensaa kuluu. Auto-onnettomuuksia näiden 2 ½ viikon aikana nähtiin enemmän kuin koko aiemman elämän aikana yhteensä. Liikennepoliiseja oli myös joka paikassa. Ehkä nämä korreloivat keskenään? Helppoa ajaminen jenkeissä kyllä on (vaikka ajettiinkin pari kertaa harhaan..), automaattivaihteet, loistava opastus ja valtavat tiet neljine kaistoineen. Voit myös adoptoida valtatien; adopt a highway -kylttejä näkyi usein.


Tippikulttuuri aiheuttaa aina päänvaivaa. Jotenkin kornia, että tippiä pitää maksaa vähintään 15% laskun päälle, mielellään 20%. Palvelu onkin sitten kyllä aivan loistavaa. ”My name is Michelle and I am serving you today” –tyyppisiä tervehdyksiä et kyllä Ruotsissa kuule. Jo Kanadan rajan ylittäminen huonosi palvelua ainakin puolella. Lieneekö siellä sitten kunnolliset palkat? Aina pitää myös muistuttaa itseään, että verot lasketaan laksun päälle. Loppulasku voi siis yllättää ikävästi.


Huh. Eiköhän tässä ollutkin yhdelle kertaa juttua!

Jetlaaki

Jetlag on totisinta totta. Eilen mentiin iloisesti unille klo 20, jopa ekaa kertaa niin että itse osoitettiin unirättiä ja sänkyä kohti. Ajattelin, että näinkö helppoa se voi olla. Väärin. Klo 21 alkoikin unilta herääminen, noin niinkuin Amerikan aikaa klo 15, herääminen päiväunilta siis. Ja hätääntynyttä itkua ja väätelyä kesti sitten koko illan - vaikka siirrettiin omasta sängystä äidin ja isän viereen. Pääteltiin että sisäinen kello varmaankin sanoo, että on iltapäivä, ja hätäännyttää kovasti kun onkin pimeää? En tiedä. Joka tapauksessa meni homma lopulta siihen, että J lähti kävelylle sateeseen keskiyöllä ja sen jälkeen vihdoin tyttö kuukahti.

Saa nähdä miten tänä yönä. Vielä ainakin ollaan unten mailla.

Vastapainoksi, onneksi matkasta oli paljon iloakin. Ja juu se matkaraportti (vaikkakin varmaan aika lyhyt) on kyllä tulossa vielä..

10 askelta

Tänään vihdoin saatiin ostettua, 1v lahjaksi, lära gå-vagn - ja ei mennyt kuin tunti niin jo kävellään ilmankin! Näinkö se toimiikin??? Siis jos oltaisiin hommattu kärry kuukausi sitten niin sitten oisi käveltykin jo aika päivää...?

No joka tapauksessa, vaunusta on riemua riittänyt koko illaksi, ja meillä siis on tämän lisäksi kävelty tänään peräti 10 askelta!

1-v synttärit

Täällä vielä hiukan jetlaagista tokkuraisena ei taida lupauksista huolimatta irrota kuin pari kuvaa tämän viikonlopun aikana. Palattu kuitenkin ollaan ja ihan suht siedettävässä kunnossa vieläpä. Neiti nukkuu, toivottavasti yö- eikä päiväunia...

Synttärisankari ja synttärikakku Uncle Jack's -ravintolassa. Sekä henkilökunta että ympärillä istuneet asiakkaat lauloivat Happy Birthday'ta. Aika komeeta!

Central Parkin lasten puistossa

Lahjojen jakoa, mm. I love NY-kassi.

Vera 1 vuotta

Vera täyttää tänään vuoden! ONNEA VERA! Tai tätä aikaa varsinaisesti huomenna, mutta Suomessa ja Ruotsissahan ollaan jo torstaissa. Tällä hetkellä neiti vetelee sikeitä hotellin matkasängyssä. Veran 1-vuotisjuhlia vietetään New Yorkissa, ohjelmaa ei ole vielä päätetty vaan säästä riippuen mennään joko Central Parkin eläintarhaan taikka Natural History museoon, jossa on kuuleman mukaan lapsille jänniä juttuja. Ruotsissakin on jotkut kemut tiedossa kunhan päästään kotimaan kamaralle.

Kokonainen vuosi jo, uskomatonta kyllä....

Ollaan siis matkan päätepisteessä New Yorkissa ja perjantain ja lauantain välisenä yönä on lento takaisin Ruotsiin. On ollut tosi kivaa, mutta kyllä on mukavaa tulla kotiin :) Vähän tähdellisempää matkaraporttia ja kuvia luvassa viikonloppuna.

Kanadassa sataa ja ukostaa

Terveisiä Kanadasta! Eilen saavuttiin Montréaliin, matka rajalta kaupunkiin tuntui kuin Belgiassa olisi ollut. Rakennukset, maaseutu ja tietysti kieli. Ranskan käyttäminen Amerikan mantereella on vaan kovasti outoa.

Illalla lähdetiin käpöttämään kaupungille ja tuli yhtäkkiä niin järkyttävä vesisade, ettei moista ole nähty. Mulla meni ihan hermot seistessä bussikatoksen alla ja ukkosen pauhatessa ja sateen paiskoessa vesilasin kokoisia pisaroita ympärillä. Sadetta kesti ja kesti niin että kun lopulta päästiin hotellille oltiin ihan läpimärkiä - meillä ei tietysti ollut sateenvarjoja, jotka tuskin olisivat auttaneetkaan; onneksi vaunuille oli sadekatos. Vera oli nukahtanut vaunuun, tietysti väärään aikaan niin että heräsi hotellille tullessa ja sittenhän nukuttaminen ei taas onnistunutkaan ihan hevillä.

Mulla meni siis hermot koko reissuun, vaikka pääasiassa on mennyt hyvin niin koko ajan on tietysti myös pikkuisia tai isompia vastoinkäymisiä. Ja samalla tuntui, että onko järkee raahata Vera toiselle puolelle planeetta vaan huvin vuoksi, ja voisi kai sitä lomaa lähempänäkin viettää ja pitääkö täällä tosiaan olla yli kaksi viikkoa... ollaanko me ihan kamalia kun pakotetaan pieni lapsi tämmöiseen ja kaikki tuntui kamalan vaikealta.

Onneksi epätoivoinen olo meni pikkuhiljaa iltaa myöten jutellessa ohi; Verahan on voinut koko reissun hyvin ja ollut tyytyväinen, joten nämä tunnot lienee suurelta osin omaan äitiyteen ja kaikkeen mahdolliseen syyllisyyteen liittyviä kuin Veran todelliseen hyvinvointiin. Tänään olo on ollut taas normaali ja ihan mukavaa olla reissussa.

Mutta niin, tänään täällä on sitten uutisten mukaan ollut järjetön vesitrombi (trombe de l'eau??), joka on iskenyt keskellä päivää kun oltiin maan alaisessa puolen keskustaa kattavassa kauppakeskittymässä shoppaamassa. Illaksi luvattu sadetta ja ukkosta. Että kivaa tiedossa jatkossakin.

Amerikan kuulumisia

Oi huh kun nyt olisikin paljon kirjoitettavaa! Reissua takana vajaa viikko, mutta tuntuu kuin oltaisiin oltu ainakin kuukausi!! On nähty jo New York (yksi ilta käytiin kävelyllä ja syömässä, aika vähän cool käydä vaan vähän illallisella Nykissä ;), Cape Cod, Cambridge (Boston), Concord MA, Brattleboro VT ja nyt ollaan Vermontin maaseudulla, ihan hillybilly alueella ihan mahtavassa bed & breakfast-paikassa jossa just syöty barbequeta ladossa ja huomenna ajetaan Montrealiin Kanadaan, jos vaan löydetään. On meinaan ajettu aikamoisen monta kertaa harhaan ja väärin ja päädytty vaikka minne mutta hengissä ollaan ja Vera voi hyvin ja on jaksanut ihan käsittämättömän hienosti koko reissun. Lentomatka meni paremmin kuin toivoa saattaa ja aikaerostakin toivuttiin ihan parissa päivässä.

Koska en ajatellut reissussa juurikaan blogata ja patteritkin vilkuttelee punaista, kokoan tähän ihan vaan pari kommenttia:

Plussaa. Amerikkalaiset on ihan käsittämättömän ystävällisiä. Vaikka ne ei ehkä sitä aina oikein tarkoitakaan, niin kyllä silti näiltä voisi jotain oppia. Tähän voisi vaikka tottua, että ihmiset hymyilee toisilleen, juttelee ja sanoo hei, ja voi kuinka mielettömän ihanan mahtavan suloinen ja maailman kaunein lapsi meillä onkaan :) Näin montaa positiivista kommenttia en ole saanut koko vuotena. Voi tietysti olla sitäkin mieltä, että kuinka pinnallista, mutta itse taivun jo vähän sille kannalle, että positiivinen asenne ja toisen huomioiminen voi ihan oikeasti olla ihan kivaa...

Miinusta. Aivan järkyttävät määrät täällä käytetään kertakäyttötuotteita. Siis jätteen määrä on vaan ihan massiivinen. Kaikilla hotelliaamiaisilla kaikki astiat, huom kaikki astiat on olleet kertakäyttöä. Eikä ketään voisi vähempää hetkauttaa, kai? BB:ssa on onneksi ollut vähän ympäristöystävällisempi meininki. Ja ne autojonot, ne autojonot, kaistojen määrä ja koko tämä autokulttuuri ahdistaa jos sitä yhtään miettii. Meilläkin on ihan hulvattoman iso vuokra-auto, vaikkei sellaista varattu, niin antoivat kuitenkin. Ja hyvähän se, kaikki tavarat mahtuu. Mutta ajatteleeko täällä ympäristöä oikeasti kukaan?

Eräs tarina. Matkan varrelle mahtuu monta tarinaa, mutta uskomattomin on meidän horrorhotellitarina viime yöltä. Laita yhteen kaikki horrorfilmeistä tutut kliseet (alppihotelli keskellä maaseutua, suhteellisen eristettyinä, puhelimet ei toimi, ukkonen pauhaa, ketään muita vieraita ei näy, omistajat on vähän outoja, huoneesta on ovi erityiseen pimeään takahuoneeseen, hotellin nimi on melkein suoraan Kingin romaanista, palohälytin meni päälle itsestään, päädyttiin paikkaan puolivahingossa eksymisen kautta, matkalla oli todella paha auto-onnettomuus, saimme huoneen nro 13 jne). Olimme oikeasti keskellä kauhuelokuvaa. Tästä riitää juttua tuleville vuosille.

Vera. Vera käveli ekat askeleet!! Uskomatonta, mahtavaa. Ei saatu nauhalle eikä ole juuri tapahtunut uudelleen, sitä odotellessa.

Kaikki hyvin rapakon takana siis.

Pakkauspuuhia

Viikko sitten viikonloppuna oli Hesarissa hieno juttu matkustamisesta lasten kanssa Tukholmaan. Mainioita vinkkejä, joista kaikista en itsekään tiennyt, etenkin museoiden lastenosastot ja näyttelyt kun eivät vielä ole olleet ihan ajankohtaisia. Yritin löytää ko sivua nettihesarista, mutta en onnistunut. Hesarin arkistoon ei ole salasanoja enkä nyt jaksa niitä hommata, ehkä juttu olisi sieltä löytynyt.

Tässä pakkaushärdelllin keskellä tuli tarkistettua, että paljonkos sitä tavaraa saikaan USAan viedä. Sallittu määrä: kukin matkustaja kaksi 23 kilon laukkua, vauvalle yksi 23 kilon laukku sekä vaunut. Siis meidän perhe saisi viedä yhteensä 115 kiloa ja vaunut!? Onkohan nää säännöt ihan tavallisille matkustajille tarkoitettu.. vai kenties imigraatiota silmälläpitäen? No, ainakin voi jotain shopata New Yorkista miettimättä matkustusrajoja :) Mutta aika järjetöntä lennättää tuollaisia määriä tavaraa lentokoneella eestaas. Noin niinkuin ympäristönäkökulmastakin.

Vähän kyllä stressaa ja jännittää, miten matka tulee menemään. Että ollaanko ihan jetlagissa koko kaksi viikkoa...