Ahdistus

Voihan ahdistus, ei sitten saatu paikkaa Vidarille päiväkotiin. Ollaan varasijalla 2, joka on sinänsä tosi hyvä, ottaen huomioon että väittävät jonossa olevan 100 lasta...! Ihan käsittämätöntä. Mutta kuten olen aiemmin maininnut, touhu on niin epäorganisoitua, etten ihmettelisi jos lapset olisi vahingossa laskettu kahteen otteeseen... ;)

No, nyt sitten ollaan menossa tutustumisiltaan keskiviikkona, ja toivotaan että meidän edellä olevat perheet peruisivat/eivät ottaisi paikkaa vastaan. Mutta jos näin ei käy, niin sitten pitää alkaa miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Pidemmän päälle on logistisesti mahdotonta, että Vidar jatkaa nykyisessä päiväkodissa. Lisäksi on kamalan kurjaa, kun päiväkotiin menee nyt ainakin 3 sisarusta nykyisestä tarhasta, ja oltiin laskettu että Vidar pääsee samaan porukkaan. Ei olisi niin vaikeaa vaihtaakaan. Siellä kun olisi sitten vielä sen lisäksi jo valmiiksi muutama muukin tuttu lapsi.

Yksi vaihtoehto on toivoa kädet ristissä kesään asti, mutta ehkä tässä pitää alkaa katsella myös muita paikkoja. Tosin yhdet kaverit saivat paikan kesäkuun lopussa, ja päiväkoti alkoi elokuun alussa. Eli siis kaikki on mahdollista, mutta vaikeaa sen varaan on kuitenkaan laskea...

Aargh. Kunhan nuo joskus ovat molemmat siellä koulussa niin sitten voi ainakin tästä jonotus-helvetistä hellittää. Kunnes sitten pitää alkaa katsella asuntoa - vuokra-asuntomahdollisuus Tukholmassa tosin siis meni jo, siinä jonossa olisi pitänyt olla jo ennen syntymää.

Kouluista on DN:ssä kirjoitettu iso artikkelisarja viime aikoina, ihan on itkettänyt sitä lukiessa. Kyllä ovat ruotsalaiset onnistuneet totaalisesti pilaamaan koululaitoksensa. Opettajankoulutukseen on vähemmän hakijoita kuin paikkoja, kuka tahansa pääsee siis sisään. Ehkä ne kaikkein surkeimmat tapaukset eivät koskaan valmistu... ja segregaatio on valtava, onhan täällä hyviäkin kouluja. Mutta sitten on TODELLA huonoja kouluja. Tosi surullista, kun se millaiseen perheeseen syntyy määrittää pitkälti millaisen koulutuksen saa. Verrattiin peräti Amerikkaan, ja silloin menee kyllä todella huonosti.

Ja kaikki vaan syyttelevät toisiaan. Tässä on kyllä blokkipolitiikasta ollut vain haittaa, joka neljäs vuosi värin vaihtuessa punaisesta siniseksi tai päinvastoin, on koululaitos laitettu uusiksi. Uudistuksia on ollut niin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, että opettajat ja rehtorit eivät pysy perässä. Demarithan tämän sopan aikanaan aloittivat, mutta kova on ollut uudistusinto Allianssillakin.

Joskus pohdin sitä, että ruotsalaiset on kuitenkin pärjänneet niin hyvin, ettei tämä koulutuksen rappio voi olla niin vakavaa. Mutta siinähän oli ihan selvä ajatusvirhe - ne ikäluokat, jotka kärsivät koulutuksen rappiosta ovat vasta tulossa työmarkkinoille ja jatkokoulutuksen pariin. Eli vasta kohta nähdään mitä tämä alamäki tekee ruotsalaisten pärjäämiselle. Kyllähän nämä silti vielä osaavat laulaa, joten musiikkibisnes ehkä jatkaa porskuttamista ;)

Suomessa on kuulkaas ihan ruhtinaallinen tilanne, vaikka sielläkin omat ongelmansa on!

Kaaoksen vallassa

Miten uuvuttavaa, raivostuttavaa ja stressaavaa lasten sairastaminen onkaan. Yhdistettynä uuteen työpaikkaan ja omiin sekä miehen työmatkoihin. Ja tietysti tuntuu kamalan kurjalta lasten puolesta.

Samalla huomaa, miten huonosti asiat turvaverkon suhteen ovat... siis sitä ei ole. käytännössä tullaan tilanteeseen, että puolikipeä lapsi on pakko viedä päiväkotiin, koska ei ole vaihtoehtoja. Emme varmaankaan ole ainoita tässä tilanteessa? Tuntuu, ettei kenelläkään nykyään ole turvaverkkoja, vaan on pakko turvautua ulkopuoliseen apuun tai olla kokonaan ilman. Riippuu varmaan työtilanteesta, miten tämä toimii.

Meillä on nyt sairastettu kaksi viikkoa melkein putkeen. Viime viikolla oltiin kipeitä ja poissa päiväkodista ma-to. Tällä viikolla ma-ke. Koskaan ennen ei meillä olla oltu tällä tavalla kipeitä. Kuumetta, flunssaa, korvakipua, yskää, märkärupea, mm. Viime viikolla olin kotona puolet maanantaista, ke ja to. Tällä viikolla eilisen, puolet päivästä tänään. Ja tämä tietysti juuri nyt, kun olen aloittanut uudessa työpaikassa ja haluaisi keskittyä töissä, ja ylipäänsä olla paikalla. Olen tehnyt kaikki illat töitä. Ei millään jaksaisi enää. Koska lapset ovat kotona päivät, menee rytmi ihan sekaisin, päiväunet nukutaan liian myöhään ja illalla riekutaan miten sattuu. Vidar nukahti eilen 22.30 ja tänään näyttää touhu samalta. Lapsi vaan ei nuku. Kun sitä ei varmaan nukuta... Mutta miten estää, ettei pää räjähdä kun lapsi on hereillä pitkin yötä, itsellä sata asiaa jotka piti tehdä illalla koska päivällä ei ole kerennyt kun on ollut sairaan lapsen kanssa kotona?

Samanaikaisesti kämppä on koko ajan ihan räjähdyksen jäljiltä. Maitoa pitkin pöytiä ja laittioita, pöydänalus täynnä ruoanjämia ja muruja, lelut levällään ja nurkat täynnä rojua. Vaikka meillä käy siivooja joka toinen viikko. Tulokset on nähtävissä noin puoli tuntia käynnin jälkeen, illan päätteeksi koti on täydellisen kaaoksen vallassa jälleen.

Miten tästä selviää?! Miten te muut olette ratkaisseet tämän?

Muroa korvassa ja stressiä tukassa

Yhtenä päivänä nukkumaan mennessä rupesin katsomaan Vidarin korvaa tarkemmin. Se oli täynnä muroja. Voi hyvää päivää, todella koomisen näköistä. En tiedä olisiko mies itse huomannut mitään, nukkunut koko yön murot korvassa...

Vidar hokee jatkuvasti neljää sanaa: pappa, mamma, kakka ja nej. Tai oikeammin njäi. Sillai vähän tukholmalaisittain. Viimeisin on pappa, jota hoetaan KOKO ajan, painottaen jokaista tavua. Hitaasti tämä kielenkehitys sujuu, mutta niin sujui aikanaan sisarellaan myös - ja nykyään ei tosiaan ole mitään vikaa puheenlahjoissa. Verakin on alkanut pikkuhiljaa puhua ruotsia, ei vielä juuri isälleen mutta muille ruotsinkielisille.

Meillä nukkumiset on menneet huomattavasti parempaan suuntaan. Nykyään nukutaan jo pitkiäkin pätkiä putkeen, noin 23 ja 5 välillä. Illalla saatetaan herätä kerran haluamaan tuttia tai vettä, ja aamuyöstä sitten annetaan jo maitoakin. On vaan ihan superihanaa, että on päästy jatkuvista yöheräilyistä!!Kyllä naamasta näkee, että ikää on eikä yöheräilyt ainakaan ole nuorentaneet. Duuni-ahdistuskin on herännyt ikäkriisin myötä, kun peilistä katsookin yhtäkkiä jotenkin kovin vanhentunut tyyppi.

Viime aikoina on ollut aika angstinen olo, kieltämättä. Onkohan sitä koskaan täysin tyytyväinen? Vai meneekö tämä ikäkriisi ohi kunhan täyttää ne pyöreät vuodet, kuten meni edelliselläkin kerralla? Eihän se mitään auta sitä paitsi. Suurin dilemma lienee se, ettei tiedä mitä elämässään tekisi, ja vaihtoehtoja nyt on vaan vähemmässä kuin 10 v sitten.

Toisaalta kävin kuuntelemassa tänään erittäin hyvää luentoa, jossa oli puhumassa ruotsalainen tv- ja radio persoona Kristian Luuk siitä, onko koskaan myöhäistä valita toisin. Hänen mukaansa tietysti ei, miksipä hän muuten olisi aiheesta puhunut :) Mutta pointteja oli kolme, 1) våga göra det som är roligt 2) välj motsatsen 3) det går att ångra sig. Eli uskalla tehdä sitä mikä on hauskaa, valitse vastakohta tiimiisi/työkaveriksi (jos voit), on ok katua. Mutta on sitä näin keski-iän kynnyksellä tullut a) konservatiiviksi ja b) turvallisuushakuiseksi. Se on ihan kamalaa! Mitä tehdä....