Just ja just hengissä selvitty ristiäishulinasta

Ristiäiset on juhlittu ja Helsingistä palattu takaisin kotiin Tukholmaan. Kyllä oli hienot kemut ja juhlan keskipiste otti kaiken huomion ja hulinan tyynen arvokkaasti! Alun pientä riemunkiljahdusta lukuunottamatta tyttö tarkkaili pappia ja kummejaan hiljaa eikä hiiskunut edes saadessaan vettä päähänsä. Mun 10-vuotias kummipoikani oli papin apurina päätä pyyhkimässä kasteen päätteeksi ja kuulemma oli pyyhkinyt niin voimallisesti että melkein loppukin tukka lähti Veralta päästä :D

Onneksi päätettiin pitää nämä varsinaiset juhlat Suomessa, jotta 91-vuotias isoisoäiti pääsi myös mukaan ja tapaamaan tyttärentyttärensä ensimmäistä kertaa. Vera ja isomummo tosin taisivat olla kaiken hälinän ja hulinan jälkeen yhtä uuvuksissa ja levon tarpeessa. Vielä sunnuntainakin käytiin koko jengi vähän ylikierroksilla. Lisäksi hilluttiin koko maanantai kaupungilla tapaamassa ystäviä ja eilenkin oli kavereita kylässä, on rassukka kyllä mennyt sellaisen mankelin läpi että pulinat pois. Mummo ja ukki on tietysti hyörineet tytön ympärillä myös ahkeraan. Ja lauantaina on siis toiset kemut täällä Tukholman päässä, ja sinne tulee vielä enempi väkeä. On se hyvä että parin viikon päästä lähdetään Espanjaan lomalle, rauhoittumaan 10 päiväksi.

Mutta ei voi ainakaan sanoa etteikö olisi juhlittu!!!

On hurjaa tajuta, miten Vera on jo niin tosi iso tyttö. 2½ kuukautta. Samalla tajuaa, miten sitä, että on ensi kertaa äiti, ja on se pienenpieni nyytti sylissä ja tosi avuton olo, mutta kuitenkin tuntuu että just näin sen pitää olla - sitä ei voi enää koskaan kokea. Jos joskus tulee toinen lapsi, se on ihan eri juttu. Silloin tietää, mitä tekee ja miten, eikä todennäköisesti tunnu avuttomalta vaan kaikki on itsestäänselvää. Eikä hätäänny enää kaikesta eikä stressaannu asioista ja imetyskin varmaan sujuu kuin itsestään... Ja se on varmaan ihanaa sekin, ja varmaan ihanan helpottavaa olla äiti ilman että tarttee olla ihan paniikissa koko ajan; mutta on se kuitenkin been there, done that, ja tämä ainutlaatuinen tunne vanhemmuudesta, ja miten koko maailma mullistuu kertaheitolla, sen kokee vain kerran. Melkein on jo ikävä sitä ihan ensimmäistä vauva-aikaa, vaikka siitä ei ole kuin muutama kuukausi! Vaikkei se todellakaan edes ollut mitään erityisen ruusuilla tanssimista. Miten ne imetysogelmat tuntui silloin valtavilta, ja nyt ne on oikeastaan unohtanut... se tuntuu kaikki kamalan kaukaiselta. Koska siis Verahan on ollut meillä aina, eikä osaa ajatellakaan elämää ilman. Samaan aikaan toivoo, että voi kun aika pysähtyisi ja saisi pitää tuon pienen sittiäisen tuossa vieressä, ja kuitenkin miten ihanaa kun aika menee ja lapsi kehittyy ja kasvaa silmissä. Kohtahan se on jo 3kk...