Tämä on hyvälle ystävälleni, joka menehtyi 10 vuotta sitten.
Elämässä on 10 vuodessa tapahtunut paljon. Niin paljon, ettei aina ole muistanut, miten tärkeä tämä ystävä oli. Nyt halusin kuitenkin muistaa, ja myös kirjoittaa siitä, edes lyhyesti. Miten paljon ystävältäni jäi kokematta... miten tänään tuntuu ja tietää, että hänkin olisi voinut tulla onnelliseksi, olisi voinut... jos vaan olisi jaksanut.
Muistaa miten karmeaa se oli. Muistaa miten yritti auttaa, mutta yrittikö ja tajusiko siä kuitenkaan ihan todella? Miten paljon lopulta oli tukena sillä hetkellä kun oli vaikeinta? Ja sitten kuitenkin, olisiko sitä mitenkään näin maallikkona voinut estää?
Suomessa on paljon itsemurhan tehneitä - melkein jokainen meistä todennäköisesti tuntee jonkun, tai ainakin tietää jonkun tutun tutun. Suomi on valitettavasti edelleen erittäin korkealla itsemurhatilastoissa, emmekä ole juuri panostaneet mielenterveysongelmien hoitoon viime aikoina. Parannusta asiaan ei myöskään näytä olevan tulossa. Viimeisen 10 vuoden aikana ei ainakaan olla menty parempaan suuntaan. Avohoito voi olla hyvä asia, jos se toimii. Ei jos se tarkoittaa, että sairaat lähetetään kotiin pilleripurkki kädessään. Raitiovaunulla ajelevat potilaat ovat Helsingissä tuttu näky, ja lääkärit määräävät useimmiten vaan lisää lääkkeitä. Joilla sitten voi sen hengen ottaa pois jos niin tahtoo.
Kun voisimme pitää parempaa huolta. Kun osaisimme puuttua ajoissa.
Ikävä on, paljon jäi yhdessä elämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti