Vera nukkuu mun rinnan päällä ja yhtäkkiä kuuluu hillitön hirnahdus. Menee hetki ennen kuin tajuan mitä on tapahtunut. Sehän nauroi! Tuijotan lastani äimistyneenä. Silmät on kiinni ja suu virneessä. Ensimmäinen nauru, vaikkakaan ei vielä hereillä. Hillitöntä! Hymyjä, silmän liikkeitä, kulman kurtistuksia, välillä lyhyt epätoivoinen itku menee samantien ohi, ja nyt naurua - voisipa nähdä uneen ja tietää mitä siellä oikein tapahtuu.
Hereillä ollessa hymyillään ja jokelletaan ja hyristään. Jalat ja kädet vispaa ja suusta tulee pieniä hihkauksia. Selvästikin on päästy juttelun makuun. Jos äiti häviää vähäksi aikaa näköpiiristä, tyttö näyttää hämmentyneeltä. Äidin ilmestyessä taas katse kirkastuu ja kädet heiluu.
Tässä on kaikki. Elämän tarkoitus.
Hereillä ollessa hymyillään ja jokelletaan ja hyristään. Jalat ja kädet vispaa ja suusta tulee pieniä hihkauksia. Selvästikin on päästy juttelun makuun. Jos äiti häviää vähäksi aikaa näköpiiristä, tyttö näyttää hämmentyneeltä. Äidin ilmestyessä taas katse kirkastuu ja kädet heiluu.
Tässä on kaikki. Elämän tarkoitus.
3 kommenttia:
Aivan ihana kertomus! Ja mainion mainio kuvakin!
Säilö tämä lämmin tunne sydämeesi rakkaaksi muistoksi koko loppuelämän tuulien ja tuiskujen varalle!
Voi mikä ihana sulostus taas tuossa kuvassa! Onko Vera tuossa unten mailla? Mitä mahtaakaan hänen unissa olla...sen verran on hilpeän näköinen. :D
On varmaan ihana seurailla, kuinka hän kasvaa ja kehittyy viikko viikolta ja oppii uusia asioita!
Kukannuppu, kiitos, näin teen!
Orava, kyllä on unten mailla, ei tosin tämä kovaan ääneen nauraminen tullut juuri tuolla kertaa. On todella ihmeellistä, miten jo parissa kuukaudessa on tapahtunut NIIN paljon! Pian teilläkin :)
Lähetä kommentti