Meillä on viime aikoina sairasteltu. Ensin oli Vera vatsataudissa viikko sitten Jyväskylän reissulla. Tarkoitus oli juhlia isomummon 95vuotisia, mutta ei ikinä päästy juhliin asti. Tauti meni ohi heti kun Jyväskylästä päästiin. Onkohan siellä joku eri bakteerikanta, kun joku perheestä on melkein aina kipeänä kun siellä vieraillaan?
No sitten tuli Vidarille silmätulehdus, oletettavasti, tipatkin saatiin jo. Ja eilen iski vatsatauti pikkumiehelle, kauheaa katseltavaa kun yleensä iloinen ja tyytyväinen vauva oli selvästikin pipi - vatsaa kiersi ja oksennuskin tuli. Onneksi näyttäisi siltä, että tauti olisi mennyt myös pienemmältä nopeasti ohi.
Vähällä sairastamisella ollaankin päästy, kun tämä on ensimmäinen kerta kun on ollut mitään. Ja sitten tietysti oikein kaksi tautia samaan syssyyn! Ottaen huomioon, että isompi voisi hyvinkin tuoda kaikki taudit päiväkodista niin tämä on kyllä oikein hyv saavutus. Koputamme puuta, että näin myös jatkuisi...
Pakkaset käy todella mun hermoille, kun Vera pitää viedä autolla edestakas päiväkotiin aamuin ja illoin, kun vauvan kanssa ei saisi juurikaan ulkoilla. Meillähän kotimatkat kävellen päiväkodista on olleet perinteisesti hitaita, mutta yleensä se ei ole haitannut kun Vidar nukkuu vaunuissa eikä meillä ole mihinkään kiire. Silloin ei haittaa, vaikka isosisko makaisi kävelytiellä pitkin pituuttaan ja huutaisi "en jaksa". Kun aina sitä lopulta on kotiin päästy, ja kävely ja ulkoilu tekee vaan hyvää. Mutta nyt! Ei siis onnistu, kun vauva ei siis saisi periaatteessa olla -10 astetta kylmemmässä.
Muutenkin ottaa kupoliin ja rankasti, ettei kevättä näy eikä kuulu. Lumivallit vaan kasvaa ja ollaan täällä ihan jumissa. Kohta jo maaliskuu mutta ilmat vaan pahenee...!
Onneksi pahimman ketutuksen keskellä mies yllytti lähtemään pienelle reissulle. Ensi viikon perjantaina osoittaa kokka kohti Pariisia, minä, Vidar ja mun sisko matkassaan. Sisko innostui lyhyestä viikonloppureissusta ja jopa +11 kuulostaa tällä hetkellä helteiseltä :) Vera jää papan kanssa viettämään isä-viikonloppua.
Asiasta kukkaruukkuun, katsoiko kukaan eilen Teemalta Kansankodin kuokkavieraat sarjan ensimmäistä jaksoa? Hyvinkin ajatuksia herättävää. Ohjelman www-sivulla kiteytetään erinomaisesti myös omat ajatukseni:
Elintasopakolaisia, maahanmuuttajia vai sosiaalipummeja? Miten suhtauduttiin suomalaisiin työnhaussa Ruotsissa? Kansankodin kuokkavieraat -dokumenttisarja tutustuttaa katsojat suomalaisten elämään Ruotsissa 1960-luvulta tähän päivään
Vuonna 2011 Suomi puntaroi samoja maahanmuuttajakysymyksiä kuin Ruotsi 1960-luvulla. Miten me suhtaudumme vierastyövoimaan, maahanmuuttajiin, pakolaisiin, siirtolaisiin, elintasopakolaisiin? Olemmeko oppineet omasta lähihistoriastamme mitään?
Meillä kansakuntana pitäisi olla periaatteessa edellytykset ymmärtää muita kansallisuuksia, jotka ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan jonkin asian pakottamina tai muuten vaan köyhyyttä ja työttömyyttä pakoon parempaa elintasoa etsien.
Ruotsinsuomalaisia lasketaan olevan lähes 500 000, joten asian pitäisi olla meille tuttu ja ymmärrettävä. Avointa, vapaata keskustelua aiheesta ei vain vieläkään ole.
Dokumenttisarja Kansakunnan kuokkavieraat pyrkii avaamaan tämän keskustelun tunteikkaiden ja henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Käsittelemällä omia muistojamme ja kokemuksiamme vieraasta maasta pystymme kenties ymmärtämään, miltä tuntuu olla maahanmuuttaja. Maan tavaksi kun on muodostunut myös vaieta kaikesta epämiellyttävästä.
Kevään 2011 vaalien yhdeksi isoksi teemaksi on nousemassa siirtolaiskysymys, ja ainakaan vielä ei ole merkkiäkään, että muistaisimme näissä keskusteluissa omaa asemaamme siirtolaisina tai elintasopakolaisina Ruotsissa.
Perussuomalaisten gallup-kannatus sekä muidenkin isojen puolueiden maahanmuuttokriittiset kommentit ja avaukset eivät hyvää lupaa. Surullista on, kun siis edelleenkin pätee, että me kyllä saamme lähteä muualle onnea etsimään, mutta muille sitä ei sallittaisi.
Jakson voi katsoa takautuvasti Areenalta.
